Miksi naisen tulisi osata hoitaa vauvaa luonnostaan mutta miehen ei?

Luin vihdoinkin Eve Hietamiehen Yösyötön, josta on nykyään jo elokuvakin. Kirjassa pariskunta saa vauvan, mutta lapsen äiti päättääkin lähteä kuvioista pian lapsen syntymän jälkeen, jolloin isä jää pojan kanssa yksin. Siinä juoni tiivistetyssä muodossa. 

Meillä tyttären vauva-ajasta alkaa olla jo sen verran aikaa, että kirjan huumori ei osunut aivan maaliin. Muutamissa kohdissa tuli kuitenkin hymisteltyä oikein urakalla, että se oli muuten just tuollaista! Ennen lasta minulla ei ollut aavistustakaan kaikenmaailman VK- eli välikausivaatteista, D-vitamiinitipoista tai siitä, miltä oikea väsymys ja univaje maistuu. 

En voinut kuitenkaan välttyä ajatukselta, että miksi ihmeessä lapsen isä olisi yhtään sen enempää pulassa vauvan kanssa kuin äitikään? Ei meille naisille sen enempää kuin miehillekään siirry vauvatietämys äidinmaidon mukana. Kyse on siitä, että ottaa asioista itse selvää ja kohtaa tilanteet yksi kerrallaan. Siksi kirjan isää, Anttia, koskeva yleinen avuttomuus ei niinkään naurattanut vaan pääasiassa ärsytti. Helvetti, olin itse ihan yhtä pihalla, mutta otin aktiivisesti asioista selvää. Ei se mitään ihan kvanttifysiikkaa kuitenkaan ole, mitä ihmislapsi tarvitsee ensimmäisen vuoden aikana. Yllättävän moni asia ratkeaa maalaisjärjellä, eikä siinä ole sukupuolella osaa tai arpaa. 

Ymmärrän kyllä, että komediassa stereotypioilla leikkiminen on yleistä ja joskus siitä irtoaa parhaat naurut. Mutta jos ajattelee asiaa laajemmin, tuntuu hieman ikävältä, että miehet lokeroidaan sukupuolen vuoksi täysin kykenemättömiksi ymmärtämään, että vauva tarvitsee elääkseen ruokaa. Ehkä kirjan huumori meni myös siksi ohi, että meillä mies oli lapsen kanssa kotona ihan yhtä pitkään kuin minäkin. En epäillyt hetkeäkään, etteikö mies olisi aivan yhtä pätevä hoitamaan tytärtämme. Annin vaatteet olivat isävuoden aikana kohtuullisen hauskoja ratkaisuja, mutta ei lapsi siitä kärsi ettei housujen väri natsaa paitaan 😀 (Vaatehörhö äiti mietti lähinnä itsekseen, että mahtaakohan perhe pukeutua pimeässä.)

Kirjassa Antti löytää lopulta ympärilleen turvaverkon karikatyyrimäisistä leikkipuiston äideistä ja mukavista naapureistaan. Ystävyyssuhteet tuovat tarinaan edes hieman alkua positiivisemman vireen. Vakavampaa osastoa taas edustaa Antin katoamistempun tehnyt vaimo, joka kärsii mielenterveysongelmista. On ihan validia pohtia, miten sellaisessa tilanteessa tulee toimia ja mikä on lapsen etu.

Yösyöttö kannattaa lukea jo ihan siksi, että tiedostaa millaisia älyttömiä odotuksia ja asenteita tuoreita isiä ja äitejä kohtaan on. En usko, että kirjan maailma menee kovin pahasti metsään siinä mielessä. Ehkä kirjailijan tavoite olikin korostaa juuri tätä ja laittaa lukija ajattelemaan, että onko tämä nyt muka hauskaa. Toivoisin kuitenkin näkeväni nykyajassa ennemmin sellaisia kirjoja ja leffoja, joissa isyys on ihan yhtä luonnollinen asia kuin äitiys. Että vahvistettaisiin tasa-arvoista vanhemmuutta.