Lokakuun 79. päivä eli miltä luonto näyttää tammikuussa 2020

Hetki sitten joku radiojuontaja heitti ilmoille lauseen ”hyvää lokakuun 79. päivää…”, viitaten tietysti lumettomaan luontoon. Lumettomuus antaa kuitenkin tilaa vähän erilaiselle luontoretkikokemukselle, kuin mihin tammikuussa on yleensä totuttu. Me poikettiin viikonloppuna paikallisella luontopolulla ihastelemassa tammikuisia lokakuun maisemmia. 

Tällä retkellä näin elämäni ensimmäistä kertaa maden! Seisoin ohuella rantajään reunalla kun yhtäkkiä jalkojeni alla näkyi liikettä. En ollut edes tajunnut, että jääkuoren ja pohjan väliin jäi pari senttiä vettä, oletin että järvi on jäätynyt pohjaan asti matalan rannan kohdalta. Made uiskenteli jään alla kaikessa rauhassa, eikä välittänyt minusta tuon taivaallista. 

Järveselällä jäät paukkuivat ja rätisivät niin voimakkaasti, että kumu kuului pitkälle metsäpolullekin. Tällä hetkellä ei varmastikaan kannata mennä jäälle yhtään pidemmälle. Ainakin täällä Hämeessä järvet ovat lähes täysin sulia. Tuossa missä seison on vain pari senttiä vettä jään alla. 

Tuli väkisin mieleen lapsuuden talvet, kun viiletimme luistimilla järvenselkää pitkin. Ei tarvinne harrastaa tänä vuonna samaa hauskuutta. 

Oli keli mikä hyvänsä, ulkona on kaunista. Sammaleet hohtavat vihreinä ja heinät keltaisena. Aurinko kajastaa horisontissa ja järvi kumisee. Suosittelen luontoretkeä juuri nyt. 

Ruskaretkellä – nyt on kotimainen maisema vertaansa vailla

Kehotin itseäni ja kaikkia muitakin lähtemään viikonloppuna ruskaretkelle metsään. Kannatti, sillä maisemat olivat parasta mitä Suomi voi syksyintoilijalle tarjota, ja kahvikin maistui paremmalta ulkona. 

Me pakkasimme eväät reppuun ja lähdettiin ihan perinteiseen tapaan retkelle. Rapolan muinaislinnan kivimuurit sekä maisemat Vanajan yli tekevät vaikutuksen joka kerta, ja harjuilta löytyy aina uutta ihmeteltävää. Tällä kertaa löysimme Annin kanssa täydellisen kärpässienen ja maagisen punaisen pensaan keskeltä metsää. 

Meidän perheen retkillä normitilanne on se, että äiti eli minä häviän kameran kanssa pusikoihin. Nautin metsän valokuvaamisesta, vaikkei harrastuksella ole sen ihmeempää päämäärää. Itse toiminta on jo riittävän meditatiivista. 

Perheemme 5-vuotiaalle metsä on suuri agilityrata, jossa voi juosta harjun polkuja ylös ja alas, kiipeillä kivillä ja kerätä maasta käpyjä ym. matkamuistoja. ”Äiti, vien tämän jäkälän talvilomalla Lappiin poroille”. Selvä.

On kiva seurata, kuinka lapsessa syttyy ilo välittömästi kun päästään metsään. Hauska, että sama palaute saatiin myös päikystä – Anni tykkää metsästä. Tytön kasvaessa voimme tehdä koko ajan pidempiä metsäretkiä, sillä hän jaksaa kävellä jo monta kilometria vailla väsymystä. Voisi ehkä harkita tälle syksylle jo Torronsuon pitkospuita.