Carlos Ruiz Zafón: Marina – koska olet viimeksi lukenut kauhukirjallisuutta?

Ystäväni tipautti minulle ohikulkiessaan muutaman kirjan, joista hän arveli minun pitävän. Kirjailija Carlos Ruiz Zafón oli nimenä tuttu, mutta en ollut koskaan tarttunut yhteenkään tämän espanjalaisen kirjailijan kirjoittamaan kirjaan. Nyt niitä on uutuuskirjahyllyssäni 4!

Otin ensimmäisenä käsiini kirjan nimeltä Marina, sillä Hulle oli maininnut sen olevan itsenäinen teos. Muut 3 kirjaa liittyvät ilmeisesti jollain tapaa toisiinsa. Kirjailija kertoi esipuheessa, että tämä oli kuulemma hänen viimeinen nuortenkirjansa, jonka jälkeen hän siirtyi pysyvästi kirjoittamaan aikuisille. Kirja oli siirtymävaihe, jolla hän jätti hyvästit kultaiselle nuoruudelle.

Täytyy sanoa, että tämä kirja pääsi yllättämään. Kuvittelin aloittelevani tavallista tarinaa, jossa tyttö tapaa pojan. Mutta kirja johdattikin minut suoraan frankensteinmaiseen kauhuelämykseen! En ole harrastanut kauhukirjallisuutta sitten parikymppisenä luettujen Kingien, joten Marina meni kaikessa yllätyksellisyydessään suoraan ihon alle. Huikeaa!

Kauhusatu sijoittuu Barcelonan sateisille kaduille sekä hylättyihin palatseihin, joissa elää enää vain pimeässä viihtyviä otuksia. Tavalliset kansalaiset eivät jaksa kiinnostua hylätyistä taloista ja tarinoista niiden takana. Nuori itseään etsivä Óscar päätyy kuitenkin eräänä päivänä kulkemaan erään ränsistyneen talon rautaporteista. Tämä muuttaa hänen elämänsä. 

Talossa asuu nuori nainen, Marina, vanhan isänsä kanssa. Marina johdattaa Óscarin seikkailuihin, jollaisista poika ei ole ymmärtänyt edes haaveilla. Jännitys muuttuu kuitenkin lopulta hengästyttäväksi kauhuksi, sillä kaksikko onnistuu sotkeutumaan asiaan johon yhdenkään elävän ei kannattaisi sotkeutua.

”Menimme yhä syvemmälle kasvihuoneeseen. Pysähdyimme kohtaan johon lankesi katosta kaksi valoläiskää. Marina oli aikeissa sanoa jotakin, kunnes kuulimme uudestaan saman pahaenteisen räminän. Läheltä. Alle kahden metrin päästä. Suoraan päidemme yläpuolelta. Vilkaisimme ääneti toisiimme ja nostimme hitaasti katseemme kohti hämärään ankkuroitunutta aluetta talvipuutarhan katonrajassa. — Tyhjyydessä roikkui useita kulmikkaita hahmoja. Niitä oli ainakin tusinan verran, ehkä enemmän. Jalkoja, käsivarsia, käsiä ja hämärässä kiiluvia silmiä. Lauma velttoja ruumiita keinahteli yllämme kuin manan marionetit. Hipoessaan toisiaan ne pitivät metallista rohinaa.”

En välttämättä lokeroisi Marinaa ihan puhtaasti nuortenkirjaksi, sillä kauhuelementit ovat ihan aitoa ja klassista kauhua. Tietynlainen suoraviivaisuus ja yksinkertaistaminen kirjassa kuitenkin on läsnä. Eikä lokerointi ole edes tarpeen, sillä helppolukuinen ja kaunis kerronta vie varmasti mukanaan, oli lukija minkä ikäinen tahansa. 

Marina oli erittäin kiinnostava poikkeus normaalisti lukemieni kirjojen keskellä, en varmasti olisi osannut tarttua tähän itse. Nyt vain täytyy toivoa, etteivät helvetilliset marionetit tule uniin!!!