Kategoria: KIRJAT

*kirja on arvostelukappale, saatu Gummerukselta. 

Olin täysin myyty Mikko Kamulan esikoiskirjalle, Ikimetsien sydänmailla, joka oli avaus nyt jo kolmanteen osaan edenneelle Metsän kansa -sarjalle. En pysty vieläkään käsittämään, että kirjailija tässä kirjoittelee vasta ensimmäisiä kirjojaan! Uppouduin taas kerran muinaisten suomalaisten elämään niin totaalisesti, että taisin unohtaa koko muun maailman kirjaa lukiessa. Täsmälleen sama vetovoima on ollut kaikilla kolmella osalla.

Kolmas kirja on nimeltään Tuonela. Jo nimestäkin voinee päätellä, että tarina kuljettaa lukijan tällä kertaa maan päältä kuolleiden valtakuntaan. Kamula on kansanperinteen tutkija ja osaa herättää muinaiset uskomukset järisyttävällä tavalla henkiin. Kirjoja lukiessa on tullut väkisin mieleen, että jos historiantunnilla osattaisi käydä 1400-luvun Suomea ja mytologiaa edes puoliksi yhtä kiinnostavalla tavalla läpi, oppilaiden huomio olisi taattu. Joskin itse rakastin historiaa kuivakkaampanakin versiona. Vaikka Kamulan kirjat ovat fiktiivisiä tarinoita, puitteet ovat kuitenkin totta. Sekä suomalaisten historia että Kalevala herää kirjan sivuilla eloon. 

Pääosassa sarjan kolmannessa osassa jatkuu edelleen Juko Rautaparran perheen tarina. Perheen kuopus ja tietäjäoppilas Tenho on matkannut manan maille, muun perheen jatkaessa elämäänsä Rautaparran tilalla. Perheen naimaikäistä tytärtä Varpua ollaan lähettämässä miehelään ja esikoispoika Heiska puolestaan lähtee uhkarohkealle pelastusretkelle karjalalaisten maille, voittaakseen mielitiettynsä sydämen.

Tenhon matka Tuonelassa kulkee rinnakkain muiden tapahtumien kanssa. En muista, että olisin koskaan lukenut näin elävää kuvausta kuolemasta. Hieno kokemus kaikkiaan. 

Tiedättekö, en uskalla kirjoittaa juonesta juurikaan enempää, etten pilaa kenenkään lukukokemusta. Suosittelen näitä kirjoja täydestä sydämestäni jokaiselle, joka haluaa tempautua suomalaisen mytologian maailmaan tai ihan vaan kansamme historiaan. Tai taitavasti kerrottuun tarinaan. Seikkailuun! Kirjoissa riittää niin monta tasoa, että on vaikea nimetä niiden parasta antia. 

Ystäväni tipautti minulle ohikulkiessaan muutaman kirjan, joista hän arveli minun pitävän. Kirjailija Carlos Ruiz Zafón oli nimenä tuttu, mutta en ollut koskaan tarttunut yhteenkään tämän espanjalaisen kirjailijan kirjoittamaan kirjaan. Nyt niitä on uutuuskirjahyllyssäni 4!

Otin ensimmäisenä käsiini kirjan nimeltä Marina, sillä Hulle oli maininnut sen olevan itsenäinen teos. Muut 3 kirjaa liittyvät ilmeisesti jollain tapaa toisiinsa. Kirjailija kertoi esipuheessa, että tämä oli kuulemma hänen viimeinen nuortenkirjansa, jonka jälkeen hän siirtyi pysyvästi kirjoittamaan aikuisille. Kirja oli siirtymävaihe, jolla hän jätti hyvästit kultaiselle nuoruudelle.

Täytyy sanoa, että tämä kirja pääsi yllättämään. Kuvittelin aloittelevani tavallista tarinaa, jossa tyttö tapaa pojan. Mutta kirja johdattikin minut suoraan frankensteinmaiseen kauhuelämykseen! En ole harrastanut kauhukirjallisuutta sitten parikymppisenä luettujen Kingien, joten Marina meni kaikessa yllätyksellisyydessään suoraan ihon alle. Huikeaa!

Kauhusatu sijoittuu Barcelonan sateisille kaduille sekä hylättyihin palatseihin, joissa elää enää vain pimeässä viihtyviä otuksia. Tavalliset kansalaiset eivät jaksa kiinnostua hylätyistä taloista ja tarinoista niiden takana. Nuori itseään etsivä Óscar päätyy kuitenkin eräänä päivänä kulkemaan erään ränsistyneen talon rautaporteista. Tämä muuttaa hänen elämänsä. 

Talossa asuu nuori nainen, Marina, vanhan isänsä kanssa. Marina johdattaa Óscarin seikkailuihin, jollaisista poika ei ole ymmärtänyt edes haaveilla. Jännitys muuttuu kuitenkin lopulta hengästyttäväksi kauhuksi, sillä kaksikko onnistuu sotkeutumaan asiaan johon yhdenkään elävän ei kannattaisi sotkeutua.

”Menimme yhä syvemmälle kasvihuoneeseen. Pysähdyimme kohtaan johon lankesi katosta kaksi valoläiskää. Marina oli aikeissa sanoa jotakin, kunnes kuulimme uudestaan saman pahaenteisen räminän. Läheltä. Alle kahden metrin päästä. Suoraan päidemme yläpuolelta. Vilkaisimme ääneti toisiimme ja nostimme hitaasti katseemme kohti hämärään ankkuroitunutta aluetta talvipuutarhan katonrajassa. — Tyhjyydessä roikkui useita kulmikkaita hahmoja. Niitä oli ainakin tusinan verran, ehkä enemmän. Jalkoja, käsivarsia, käsiä ja hämärässä kiiluvia silmiä. Lauma velttoja ruumiita keinahteli yllämme kuin manan marionetit. Hipoessaan toisiaan ne pitivät metallista rohinaa.”

En välttämättä lokeroisi Marinaa ihan puhtaasti nuortenkirjaksi, sillä kauhuelementit ovat ihan aitoa ja klassista kauhua. Tietynlainen suoraviivaisuus ja yksinkertaistaminen kirjassa kuitenkin on läsnä. Eikä lokerointi ole edes tarpeen, sillä helppolukuinen ja kaunis kerronta vie varmasti mukanaan, oli lukija minkä ikäinen tahansa. 

Marina oli erittäin kiinnostava poikkeus normaalisti lukemieni kirjojen keskellä, en varmasti olisi osannut tarttua tähän itse. Nyt vain täytyy toivoa, etteivät helvetilliset marionetit tule uniin!!!