Näin valehtelen netissä -blogihaaste

Minua ei ole tähän blogosfääriä kiertävään haasteeseen varsinaisesti haastettu (nyyh), mutta proaktiivisena nyysin sen ihan oma-aloitteisesti kollegaltani Nooralta. Ajattelin, että tämä on sopivaa viihdettä kesälomakaudelle. Minusta on ollut hauska lukea bloggaajien vastauksia ja todeta samalla, miten erilaisia me olemme. 

Menen niihin hotelleihin, ravintoloihin ja tapahtumiin, joiden tiedän olla some-ystävällisiä ja kaunista kuvattavaa.

EI. Kuten varmasti tiedätte, täällä on harvoin kuvia katu-uskottavista rafloista tai hypetetyistä instagram-keinuista. Käyn ylipäätään todella vähän tapahtumissa, ravintoloissa ja hotelleissa, koska arkeni pyörii työn ja perheen ympärillä. Sitten jos läksin jonnekin, saatan ottaa pari räpsyä, jonka jälkeen unohdan koko kameran. Taidan olla vähän paska bloggaaja 😀

Sisustan, teen kattauksen tai pukeudun niin, että niistä saa hyviä kuvia.

EI, EI, KYLLÄ! Voitte varmaan päätellä, että meikäläisen mummeli- ja kitsch-tyylinen sisustusmaku ei tosiaan ole instagram-hottia. Joten iso EI ensimmäiseen, sisustan vain meidän perhettämme ajatellen. Kattauksestamme puolestaan saa instaystävällisen oikeastaan vain synttäreillä ja jouluna, että se siitä.

Mutta pukeutuminen sitten, sehän on koko blogini alkuperäinen idea: kannustaa itseäni hyödyntämään ihanaa vaatevarastoani kunnolla, joten tähän ehdoton ja iso KYLLÄ. Ilman pientä painetta saattaisin velttoilla mustissa leggareissa ja Marilyn Manson T-paidassa päivästä toiseen. Kiitos blogin(kin), että hyödynnän aktiivisesti rakkaita mekkojani.

En ota itsestäni kuvia, enkä Insta stories -videoita, joissa minulla ei ole meikkiä.

EI. Mit… Onko tämä nyt oikeasti vielä tänä päivänä joku juttu, käyttääkö joku meikkiä vai ei. Meikki tai meikkaamattomuus ei kerro ihmisestä kissaakaan. Painaisin DELETE-nappia koko tämän aiheen kohdalla. Make up shaming, body shaming… jos moista harrastat, lopeta.

Teen asioita ja kerron asioista blogissa, joiden tiedän tukevan omaa brändiäni.

EI. Olen vähän luonnonlapsi tässä suhteessa, että viis veisaan omista brändiasioistani ja elän hetkessä. Blogistani puuttuu kaikki suunnitelmallisuus, kertakaikkiaan. Mikä minun brändini ylipäätään on? Pitkä muija landella, diggaa kengistä. Ainoa asia mitä yritän säännöllisesti miettiä on se, että mitä lukijat haluaisivat lukea.

Käsittelen kuvat niin, että näytän kauniimmalle.

EI. En tee muuta kuin säädän valkotasapainoa ja kontrastia, ja käytän paria lempparifiltteriä, jos kuva on laadullisesti sysihuono. Se näytän kauniimmalle -osio tulee esiin kuvien valikointivaiheessa: valitsen tietysti ne kuvat, joissa kaksari ei ole nelinkertainen (kaksi leukaa on ok) ja eliminoin jo etukäteen Nelliina on raskaana!! -spekulaatiot, jos seison itselleni tyypilliseen tapaan vatsa pystyssä. Jos ei ole pakko astua monttuun, väistä. 

On oikeastaan helppoa olla tällainen vajaa nelikymppinen täti, sillä kukaan tuskin edes odottaa minun olevan mikään räpsyripsinen pyykkilautavatsainen mallijumalatar. Enkä sellaisia odotuksia huolisi, vaikka olisin puolet nuorempi.  

Silottelen elämääni somessa.

Tavallaan KYLLÄ. Tavallaan etuliite siksi, että en valehtele, mutta jätän kertomatta. En koe tarpeelliseksi jakaa henkilökohtaisia asioita, jolloin on olemassa se riski, että elämäni vaikuttaa olevan keskivertoa hattaraisempi. Luotan kuitenkin siihen, että fiksut lukijani ymmärtävät minun olevan ihan tavallinen nainen, ihan tavallisten ongelmien kera. Olen 10 vuotta sitten valinnut blogiini sellaisen linjan, että kerron sen, mitä voin bussipysäkillä sanoa ventovieraalle. Se linja pitää. 

Ystäväni sanoi hetki sitten, että mahtaakohan ihmiset tietää, miten voimakasluonteinen tahtonainen olen. Näkyykö se läpi? En tiedä 😀 Todellisessa elämässä olen määrätietoinen ja tehokas, mutta toisaalta kanssani on todella helppo tulla toimeen ja olen aina valmis kuuntelemaan. Suhtaudun asioihin intohimoisesti, mutta teen kaikkeni, että otan muut huomioon. Introverttityökaverini kanssa totesimme olevamme ensisijaisesti tarkkailijoita. Se on hyvin tyypillistä minulle. Tilanneanalyysi ennen toimintaa.

Ystäväni tarkoittama höyryjunamaisuus tulee ehkä eniten esiin stressitilanteessa, jos täytyy saada jotain aikaan. Minä saan.

Kadun joitakin blogiyhteistöitäni.

KYLLÄ ja EI. Olen mielestäni aina onnistunut hoitamaan yhteistyökuviot omalla tyylilläni, ja siitä olen aidosti ylpeä. On kuitenkin muutama ikävämpi tapaus hamassa historiassa, joiden suhteen koen, että kokemattomuuttani käytettiin aika härskisti hyväksi, koska en vain tiennyt mikä on sopiva palkkio mainosyhteistyöstä. Näitä saat ”vapaavalintaisen hammasharjan jos teet 5 postausta ja tuotat meille 10 kuvaa someen” -tyylisiä ehdotuksia tulee eteen vieläkin aina silloin tällöin, mutta nykyään niihin osaa suhtautua oikein. Toisaalta kantapään kautta oppiminen on ollut sangen tehokasta, ja oma linja on vahvistunut vuosien saatossa entisestään. No hard feelings. 

Bloggaajien elämä on glamourista.

EI. Ensinnäkään ei ole olemassa geneeristä ihmisryhmää nimeltä bloggaajat, joilla olisi samanlainen elämä. Kuka tahansa voi olla bloggaaja, tulotasosta ja sukupuusta riippumatta. Toiseksi, mitä on glamour? Jos joku pitää esimerkiksi blogin nimiin reissaamista glamourina, on todellisuus pressimatkoilla jotain ihan muuta. Aikataulu on luokkaa munaravia paikasta toiseen, ja maailma näkyy pitkälti kameran linssin läpi. Kaikki ne kauniit kuvat, joita meille näiltä reissuilta somessa näkyy, vaativat yleensä ihan kunnon duuniasennetta ja lyhyitä yöunia. Poikkeuksiakin varmasti on, puhun vain omista kokemuksistani. Työ tuntuu työltä, mikä on ihan normaalia.

Jos sitten miettii meikäbloggaajan elämää, niin salli mun nauraa tuolle glamouriudelle 😀 herään 5.45, että ehdin duuniin klo 7, että ehdin lähtemään klo 15, että ehdin hakemaan tyttären päikystä. Sitten kaupan kautta kotiin tekemään ruokaa, siivoamaan ja odottamaan, että mies pääsee töistä. Sitten aloitan vielä blogityöt. Asun hevonkuusessa siihen nähden, missä kaikki oletettu blogiglamour tapahtuu (Helsinki), joten skippaan surutta tapahtumat, pressipäivät ja skumppakekkerit. Joten minä, bloggaaja, elän ihan tavallista perhe-elämää, vietän aikani töissä/kotona/ystävien/perheen kanssa, ja olen kaikin puolin niin tavisten tavis kun olla voi. 

Ajattelen hetket Instagram-kuvina.

EI. Pidän todella paljon instasta ja ihmisten kuvien seuraamisesta, ja päivittelen omaanikin aktiivisesti, mutta en vielä toistaiseksi näe maailmaa kännykän läpi. Keskityn hetkeen, paitsi jos olen hetkessä töissä. 

***

Sellaista tänään, maanantain kunniaksi. 

70-luvun tunnelmissa ja raitamekon lumoissa

Saako olla salaa tyytyväinen, että tuli hetkeksi hieman viileämpi, että voi käyttää pitkähihaisia mekkoja! Tässä Mangon pystyraitamekossa on reilusti 70-luvun tunnelmaa, ja meikäläisen vahingossa Farraw Fawcetin fledaa mimikoiva tukkakin sopii kuvioon. Lämpörullista ei tunnu koskaan tietävän kuinka muhkean lopputuloksen saa 😀

Mekko: Mango / kengät: Minna Parikka / laukku: Lindex

Juhannus tuli nyt ihan liian nopeasti, minulla on kaikki vielä ihan levällään eikä mitään valmiina! Mutta eipä siinä, juhannuksen viettoon vaan, ja varmaan jotain eväitäkin pitäisi hakea… jos niitä on enää kaupassa jäljellä. Bloggajalla on nyt vähän hommat vaiheessa 😀